Kotoamme – kuten tuhansista muistakin suomalaiskodeista – löytyy ruokapöydän ympäriltä joukko Alvar Aallon suunnittelemia tuoleja. Ne ovat perua lapsuudenkodistani, ja olen istunut samoilla tuoleilla siitä asti, kun olen tuolilta ylettynyt pöytään. Pidän tuolien ergonomiasta ja eleettömästä estetiikasta. Annan arvoa sille, että ne ovat kiertäneet äidiltä tyttärelle ja kestävät lapsiperheen käyttöä jo toisessa polvessa – kohta viidettä vuosikymmentä. Toivon, että ne siirtyvät aikanaan tyttärelleni näkemään vielä seuraavankin sukupolven sotkut ja metkut.
Vertaus ajattomiin tuoleihin kiteyttää oman ajatusmallini siitä, miten kunnassa julkista rakentamista pitäisi tehdä: tarkoituksenmukaista, laadukasta, säännöllisellä huollolla kustannustehokkaasti ylläpidettävää, aikaa ja sen hammasta kestävää. Ympäristöön sointuvaa ja kaunistakin, mutta käytännöllisyydestä tinkimätöntä. Plussaa, jos jo suunnitteluvaiheessa voidaan pohtia tiloille vaihtoehtoisia käyttötarkoituksia ja edesauttaa tilojen muunneltavuutta.
En ole koskaan ymmärtänyt tarvetta pystyttää julkisia rakennuksia tai rakennelmia vallan mausoleumeiksi. Se on mielestäni veronmaksajien aliarviointia. Synnyinkaupunkini Tampereen kaupungin kokoon nähden valtavat rakennushankkeet, rantatunneli ja raitiotie, ovat vuosien saatossa saaneet omat niskavillani kipristelemään. Rantatunnelin vielä jotenkuten – näin jälkikäteen – ymmärrän, vapautuihan sen myötä aivan keskustan tuntumasta runsaasti kaunista järvenrantaa ja rakennusmaata tietä arvokkaampaan käyttöön. Raitiotielle sydämeni ei syki. Toivon hartaasti, että joudun tulevaisuudessa toteamaan olleeni sen(kin) suhteen väärässä. Itse olisin kaivannut tarkasteluun kriittisiä vaihtoehtoja, kuten saman reitin ajamista samoin vuorovälein modernilla bussikalustolla.
Mutta takaisin Mansesta Hyvinkäälle. Rakennushankkeet ovat kalliita yksittäisinvestointeja. Lisäksi niistä koituvat kulut jatkavat tyypillisesti juoksemistaan vuosikymmeniä. Siksi niiden kohdalla veronmaksajia pitää erityisesti kunnioittaa. Kalliit kansirakennelmat, joita ollaan visioitu Tampereen UROS LIVE -areenan lisäksi esim. Hyvinkään linja-autoliikenteen terminaalin ratkaisuksi, voidaan minusta Hyvinkään kokoisessa kaupungissa ja vallitsevassa taloustilanteessa unohtaa ja korvata järkevämmillä ja kustannustehokkaammilla ratkaisuilla.
Omalla prioriteettilistallani kompromissittomassa kärjessä ovat koulut, varhaiskasvatuksen ja sote-palveluiden tilat sekä niiden terveysturvallisuus. Yksikin julkisista tiloista juontanut krooninen astma tai allergia on yksilön näkökulmasta elämänmittainen kuorma. Julkiselle taloudelle vitkuttelu ongelmien kanssa lyö näpeille sairaanhoidon kustannuksissa. Kunnasta pitää löytyä ennakointia ja päätöksenteosta munaa näiden tilanteiden nopeaan tutkimiseen ja ratkaisuihin, jotta haittavaikutukset jäävät mahdollisimman pieniksi. Toimintatapoihin pitäisi sisäänrakennettuna kuulua rakennuskannan säännönmukainen tarkastelu ja proaktiivinen reagointi reaktiivisen räpiköinnin sijaan.
Myös hankkeiden budjetoinnissa pitää olla järki päässä. Julkisen puolen investoinneissa tuppaavat budjetit paukkumaan säännönmukaisesti – ainakin mikäli on julkisuuteen tulevia tietoja uskominen. Yritysmaailmassakaan ei voida budjetoida investointeja järjestäen sen mukaan, mikä näyttää parhaalta ja mene hallitukselta läpi – ja lopputulos on aina vähintään puolitoistakertainen. Budjetit tulee jo lähtökohtasesti tehdä realistisiksi, jotta hattu kourassa ei olla hankkeiden jokaisen välivaiheen kohdalla, koska kirstu on jo kauhottu kuiviin. Kaikkihan tietävät, että keskenkään ei voi jättää, ja muutokset kesken hankkeiden ovat nekin kalliita. Kun budjetointi tehdään realistisesti eikä optimistisesti, silloin myös päätökset hankkeista, niiden kannattavuudesta ja mielekkyydestä tehdään oikein parametrein ja kuntalaisten etua kunnioittaen.