Olen ollut elämässäni etuoikeutettu. Olen saanut elää vuosia kaikkien isovanhempieni kanssa. Nyt heistä on valitettavasti elossa enää yksi, isäni äiti, eräänlainen esikuvani. Hän edustaa monia sellaisia elämänarvoja ja -asenteita, joita ihailen: ahkeruus, pyyteettömyys, vilpitön kaikkien auttaminen ja huolenpito oman edun tavoittelun sijaan, onnelliseksi tuleminen pienistä asioista. Ennen kaikkea, hänen arvonsa tulevat esiin teoissa, eivät sanoissa.
Yksi asia, joka isoäitini saa hyvin surulliseksi ja jopa vihaiseksi on vanhustenhoito. Hän suree tapaa, jolla me hyvinvointivaltiossa suhtaudumme vanhuksiimme: hätäisesti käväisten, välttämättömät hoitaen, yksinäiset kotiin unohtaen ja vuoteiden omat laitostaen. Esimerkki on kärjistys, ja ikäihmisten palveluiden puolelta löytyy paljon upeita tuottajia ja palvelumalleja – ja ennen kaikkea upeita ihmisiä, jotka työtä tekevät. Mutta paljon olisi myös parannettavaa. Jokainen epäkohta ja kohtalo saa minutkin surulliseksi. Ja voimattomaksi. Mutta luovuttaa ei saa.
Vaikka en ole ollut aktiivisesti kantamassa vastuuta isovanhempieni tai muiden lähipiirini senioreiden viimeisistä elinvuosista, olen seurannut läheltä niiden tuomia haasteita. Lähes poikkeuksetta kaava on pitänyt sisällään valtavasti omaisten huolta, surua ja voimattomuutta tilanteiden edessä, sekä seniorin epävarmuutta, yksinäisyyttä ja liian myöhään tehtyjä päätöksiä asumisjärjestelyistä sekä hoidon tarpeesta ja laajuudesta.
Syy ei ole omaisten, vaan monimutkaisen ja reaktiivisen järjestelmän. Ja koska kyse on yksilöistä ja persoonista, asiat eivät toimi kaavamaisesti. Tukea ikäihmiselle järjestelevät omaiset ovat vaikeassa välikädessä, jossa ristivetoa tuottavat järjestelmä, yksilön oma tahto ja todelliset tuen tarpeet. Omien läheisteni kohdalla tilanne on aina ollut sellainen, että omin voimin ja resurssein on selvitty ns. liian pitkälle. Kotihoitoa tai muita kevyempiä tukitoimia ei ole haettu monista eri syistä, päällimmäisenä usein se, että seniori ei itse halua eikä koe tarvitsevansa apua.
Tämä on johtanut tilanteeseen, että apua haetaan vasta, kun kotona ei enää pärjätä, ja olisi jo tarvetta ympärivuorokautiselle tuelle. Mutta tuen piiriin ei pääse ilman, että käy ensin läpi palvelut kevyimmästä alkaen. Ne pitää yksitellen todeta riittämättömiksi. Prosessi on raskas ja tehoton. Monesti tehostetun palveluasumisen piiriin on päästy kotoa vasta sairaalajakson kautta, kun terveydentilassa on tapahtunut jokin yksittäinen ratkaiseva käänne huonompaan.
Mietin usein sitä, miten selviävät he, joilla ei ole omaisia. Kuka heidät huolehtii riittävän tuen piiriin, kun on sen aika?
Hoivaa, ei hoitoa
Toivoisin, että ikääntyvien kohdalla puhuttaisiin aina hoivasta, ei hoidosta. Minulle hoito kalskahtaa toimenpiteeltä tai suoritteelta. Monen ikääntyneen kohdalla tarvittaisiin hoidon lisäksi tai sijasta ennen kaikkea hoivaa.
Hoiva merkitsee minulle ihmisarvoisen elämän mahdollistamista ja tukemista. Siihen kuuluvat mm. oman persoonan ja tilan kunnioitus, omien mieltymysten ja tapojen toteuttamisen mahdollistaminen, arvostava ja läsnäoleva kanssakäyminen, sosiaalisuuden ja läheisyyden tarpeen vaaliminen sekä empatia.
Hoivaa voi opettaa ja opiskella vain rajallisesti. Viime kädessä se syntyy asenteista, motivaatiosta ja motiiveista työtä kohtaan. Hoivaan kuuluu toki myös ammattitaitoinen ja kunnioittava hoito, mutta valtaosa siitä ei vaadi tiedollista ja taidollista loistoa vaan henkistä soveltuvuutta, asennetta ja aitoa halua ja kiinnostusta ihmisiä kohtaan. Sekä aikaa sen toteuttamiselle.
Olen itse sitä mieltä, että hoitajamitoitukset ovat vain osa ikääntyvien palveluiden parantamisen ratkaisua. Henkilöstömitoitukset ovat tärkeitä varmistamaan, että työn tekemiselle hyvin on riittävästi aikaa. Suurin tyytymättömyys työtä kohtaan kun syntyy siitä, että sitä ei voi tehdä niin hyvin kuin itse haluaisi. Kodinhoidon kriisistä puhutaan paljon. Sen yhteydessä nousee aina esille kiire ja ajan puute. Isoäitini tosin aina pohtii, mikä estää kyselemästä kuulumisia tai kannustamasta muisteluun samalla, kun lämmittää ruoan, antaa lääkkeet tai auttaa peseytymään. Ehkä se on kiire ja stressi, joka estää aidon läsnäolon ja vie voimat kohdata myös emotionaalisella tasolla.
Hoitajamitoituksilla voidaan tukea sitä, että työnsä ehtii tehdä hyvin. Kun työn tulokset tyydyttävät tekijää, paranee myös työtyytyväisyys ja se heijastuu edelleen siihen, miten työnsä haluaa ja jaksaa tehdä. Henkilökunnan asenteita mitoituksetkaan eivät kuitenkaan ratkaise. Mutta se onkin vaikeampi pähkinä purtavaksi. Hoito- ja hoivatyö ovat raskaita ja melko heikosti palkattuja. Miten houkutella tehtäviin jatkossa henkilöitä, joilla hoivahalu ja -asenne ovat kohdallaan?
Ennakoiden etevämmäksi?
Monen kunnan, myös Hyvinkään, haasteena on ikääntyvien osuuden jatkuva kasvu. Näkisin itse tärkeäksi, että ikääntyvien palveluita ennakoitaisiin ja innovoitaisiin jo nyt 10-20 vuoden päähän.
Jos saisin päättää, osallistaisin 50-60-vuotiaita kuntalaisia jo nyt pohtimaan sitä, millaista vanhuutta he haluaisivat elää. Missä he näkevät itsensä asumassa, kun eivät enää pärjää nykyisessä kodissa tai ilman tukipalveluita? Mikä heille olisi tärkeää annetussa hoivassa, palveluissa ja niiden toteutuksessa?
Samalla voitaisiin jo istuttaa ajatuksen siemen sille, että ratkaisuja omalla kohdalla tehtäisiin proaktiivisesti ja itse päättäen. Elämän kulusta emme toki voi koskaan olla varmoja, mutta voimme etukäteen pohtia sitä, että juhlistamme toivottavasti joskus 80- ja 90-vuotispäiviämme. Millaista elämä mahdollisesti silloin on? Olenko kenties samassa tilanteessa kuin omat vanhempani olivat siinä iässä? Mikä heidän elämässään oli sellaista, johon olisin omaisena toivonut muutosta? Voisinko ennakoida itse asiaa siten, että omat lapseni eivät sure kohdallani samaa, ja voivat olla tyytyväisiä siitä, että tahtoani kunnioitetaan ja saan riittävää tukea ja hoivaa?
Kyseisellä ikäryhmällä on monesti tuoretta näkökulmaa asioihin omien vanhempiensa kautta, ja heidän omiin seniorivuosiinsa on vielä aikaa, jotta asioita ehditään aidosti kehittää, innovoida ja viedä käytäntöön. Kyse ei ole vain palveluista, vaan myös mm. kaavoituksesta.
Isoäitini tapaa aina sanoa, että vanhuksen on hyvä maantasossa, koska siitä näkee elämää. Pidin ajatusta ensin vähän hassuna, mutta itse asiassa se käy todella hyvin järkeen. Kun ikkunasta näkyy suoraan kadulle tai pihalle – elämää ja liikettä – se pitää ihmeellisellä tavalla vireämpänä kuin se, että katselee maailmaa kerroksista ja kokee olevansa etäällä. Samalla on myös lyhyt matka ulos. Se madaltaa kynnystä lähteä pirtistä huonojalkaisempanakin.
En ole alan asiantuntija, mutta näen itse mahdollisiksi ratkaisuiksi jatkossa enenevässä määrin mm. ikääntyvien lähtökohdista suunnitellut “seniorikiinteistöt”, Hyvinkäällä ne voisivat olla – isoäitini oivallusta vaalien – esim. suurehkoja yksitasoisia rivitaloyhtiöitä, joiden yhteyteen on suunniteltu ja rakennettu mm. ravitsemus- ja muiden palveluiden tarjoamiseen sekä sosiaaliseen kanssakäymiseen soveltuvia yhteiskäyttötiloja. Asumisessa korostuu yksilöllisyys, mutta palveluita on helppoa toteuttaa tarpeen mukaan asteittain. Palveluiden tarvitsijoiden ollessa lähekkäin, esim. hoivapalveluita voidaan järjestää kodinhoidonomaisesti mutta tehokkaammin, koska palvelun saajat ovat samassa pihapiirissä. Asuminen voisi tapahtua omistus- tai vuokra-asumisena tietyin kriteerein.
Olen loppujen lopuksi sitä mieltä, että suurin ikääntyvien terveysongelma on yksinäisyys. Siihen me kaikki voimme vaikuttaa!