Tapasin muutama päivä sitten puistossa äidin. Ryhdyimme lasten leikkiessä juttusille ja myös vaalit tulivat puheeksi. Jutun juurta riitti, sillä hän työskenteli sosiaalialalla perheiden tukipalveluissa. Kun poistuimme puistosta lapseni kanssa, oli pakko antaa kyynelten tulla. Se, mitä hän työssään kohtaamastaan kertoi, oli surullista kuultavaa.
Lastensuojelun kriisistä on puhuttu jo vuosia. Se on ajoittainen lööppien ykkösaihe, ikävä kyllä silloin, kun jotakin hyvin vakavaa ja peruuttamatonta on jo tapahtunut. Asiaa taivastellaan, päivitellään, sytytetään muistokynttilöitä ja pidetään kaunopuheita. Muuttuuko mikään? Kyseisen äidin kanssa totesimme melko voimattomina, että alamme yhteiskuntana olla yhtä turtia näille uutisille kuin uutisille vaikkapa Palestiinan ikuisuuskriisistä tai Afrikan valtioiden sisällissodista. Ne surettavat, mutta eivät aidosti kosketa. Ja liian vähän muuttuu, kehittyy ja tapahtuu, jotta uusi lööppi ei odottaisi kulman takana.
Koronan myötä tutuksi ovat varmasti meille kaikille tulleet lasten ja nuorten syvenevä pahoinvointi, lisääntynyt perheväkivalta ja taloudellisen ahdingon tuomat haasteet. Elokuussa aloittavilla kaupunginvaltuustoilla on valtava vastuu siitä, että tilannetta ei aliarvioida ja alirersurssoida. Siihen meillä ei ole varaa. On käärittävä hihat, tunnustettava tilanteen vakavuus ja kaunopuheiden sijaan kehitettävä toimia ja toimenpiteitä.
Apua on saatava heti, ei ylihuomenna
Minulle yksi hyvinvointiyhteiskunnan perusteista on se, että hädänalaisia ja heikkoja autetaan ja tuetaan kiinni turvalliseen ja mahdollisimman itsenäisesti kantavaan elämään. Oli sitten kyse henkisestä tai fyysisestä sairaudesta, elämänhallinnan ongelmista, työttömyydestä, akuutista traumasta tai kriisistä tai ihan mistä tahansa asiasta, joka horjuttaa yksilön kykyä huolehtia itsestään ja perheestään, toimeentulostaan ja osallisuudestaan yhteiskuntaamme, meillä on vastuu ja velvollisuus auttaa ja tukea. Jos emme pysty tai halua auttaa, syntyy entistä suurempia ongelmia, suurempia kustannuksia ja ennen kaikkea inhimillistä kärsimystä.
Kun ihminen itse tunnistaa tarvitsevansa apua, hän altistaa itsensä monesti suurelle häpeälle. Kulttuurissamme avun ja tuen tarvitseminen on tietynlainen tabu, josta ollaan onneksi hiljalleen vapautumassa. Siinä vaiheessa, kun ihminen on riisunut kaiken ylpeytensä ja pystyy olemaan niin hauras, että hän ymmärtää tarvitsevansa apua ja sitä pyytää, hänelle on oltava konkreettista tarjottavaa, joka luo toivoa. Tilanteessa ollaan veitsen terällä. Ilman apua tilanne kääntyy herkästi toivottomuudeksi. Toivottomuudenkin seurauksista meillä on lööppejä. Ne ovat luettavaa, josta harvoin selviää kuivin silmin. Siksi ei riitä, että apua tarjotaan huomenna tai viikon päästä. Apu on saatava käyntiin sillä samaisella hetkellä, kun ihminen apua kertoo tarvitsevansa. Ihmiselle on pystyttävä antamaan tunne siitä, että hänen ei tarvitse jaksa yksin ja että häntä tuetaan ja kannatellaan.
Kaikki eivät valitettavasti osaa, pysty tai halua pyytää apua sitä tarvitessaan. Heidän auttamiseksi meillä tulisi olla verkkoja, jotka nappaavat kiinni. Näitä verkkoja on jo paljon olemassa, kuten neuvolat, päiväkodit, koulut, perusterveydenhuollon palvelut ja kotisairaanhoito. Niissä kaikissa kohdataan ihmisiä päivittäin ja niissä kaikissa on mahdollisuus tilanteiden tunnistamiselle ja eskaloimiselle, jos huoli herää. Toimivatko nämä verkot ja onko niiden tehtävänä tunnistaa haasteita ja avun tarvitsijoita, on toki toinen kysymys. Kullakin on tärkeä perustehtävänsä, joka ei saa peittyä muiden tarpeiden alle. Voimme varmasti myös edelleen kehittää toimia ja madaltaa kynnystä huolen ilmaisemiselle ja asioiden saattamiseksi tahoille, joiden vastuualueille ne kuuluvat. Asiassa on kuultava heitä, jotka ihmisiä työssään kohtaavat. Heillä on varmasti ymmärrys ongelmista, joita avun hakemiseen ja huolen ilmaisemiseen liittyy, ja myös ideoita toiminnan kehittämiseksi.
Kynnys matalaksi sirkkelillä hiomapaperin sijaan
Yksi suurin kehittämisen kohde palveluissamme on mielestäni nopea tuen ja avun mahdollistaminen sekä ennaltaehkäisevät toimet. En ole mikään Einstein näin sanoessani ja yhdyn niihin tuhansiin muihin, jotka ovat todenneet ihan saman. Peräänkuulutan kuitenkin nyt kunnilta, sote-yhtymiltä ja kaikilta sosiaalipalveluita tarjoavilta tahoilta konkreettisia ratkaisuehdotuksia siihen, miten nämä matalan kynnyksen palvelut oikeasti tapahtuvat eivätkä jää vaalilupauksiksi ja toiveiksi. Tarvitaan sirkkeli palveluiden kynnyksen madaltamiseen hiomapaperin sijaan.
Kun puhutaan sosiaalihuollon tukipalveluista, niiden lisääminen ja kehittäminen tarkoittaa monesti lisää päitä, käsipareja ja sydämiä asiakasrajapintaan. Sehän on tyypillisesti myrkkyä kunnille. Mutta mietitäänpä hetki. Sosiaalityöntekijän mediaanipalkka julkisella sektorilla on noin 3,500 euroa kuukaudessa. Kun lisätään työnantajan sosiaalikulut ja muut liitännäiset kulut, puhutaan vuositasolla hyvin karkeasti laskettuna noin 60,000 euron kokonaiskustannuksesta. Yhden lapsen laitospaikka lastensuojelussa maksaa karkeasti noin 100,000 euroa vuodessa. Sillä rahalla tuetaan yhtä lasta ja hänen perhettään. 60,000 euron vuosikustannuksella voitaisiin auttaa useita lapsia ja perheitä ja välttää laitospaikan tarve mahdollisesti useilta lapsilta tulevaisuudessa.
Monissa tapauksissa – kun avun tarpeeseen puututaan riittävän nopeasti – olisi tuki annettavissa vieläkin pienemmin kustannuksin. Lähihoitajien keskimääräinen palkka on noin 2,100 euroa kuukaudessa, vuosikustannus noin 38,000 euroa. Yhden lastensuojelun laitospaikan kustannuksella voitaisiin siis palkata esimerkiksi 2,5 henkilötyövuotta perheiden kotipalveluun tuomaan arjen apua perheille ja tukemaan vanhempien voimavaroja, jotta – jälleen kerran – tulevaisuudessa järeämpiä palvelutarpeita ei tarvittaisi tai niiden tarve jäisi lyhytaikaisemmaksi.
Ymmärrän, ettei yhtälö ole näin helppo. Kun samaan aikaan aikaisemmat riittämättömät ennaltaehkäisevät toimet ovat johtaneet järeämpien palveluiden kasvavaan tarpeeseen, on vaikea löytää rahaa samalla myös ennaltaehkäiseviin palveluihin ja niiden kehittämiseen. Siinä haaste tuleville valtuustoille. Rohkeutta on löydyttävä siihen, että ennaltaehkäisevien ja matalan kynnyksen palveluiden tarjontaa nostetaan, jotta kustannukset on mahdollista tulevaisuudessa saada laskuun ja hallintaan. Pitää olla kykyä, malttia ja kanttia ajatella pitkällä tähtäimellä ja nähdä tuleva suotuisa vaikutus kustannuskehitykseen.
Avun on oltava saatavissa yhdeltä luukulta. Apua aidosti tarvitsevalla on harvoin voimavaroja alkaa penkoa oikeaa numeroa tai instanssia verkkosivujen syövereistä tai odottaa jotakin kahden tunnin aikaikkunaa, jolloin mahdollisesti oikeaan palvelunumeroon voi soittaa ja sieltä vastaa automaattinen takaisinsoittonauhoite. Numeroita on oltava yksi, johon voi soittaa hädässä kuin hädässä (hengenhädässä 112) ja sieltä vastaa aito ihminen, joka kuuntelee ja jolla on valtuudet ja kyky tehdä ensimmäinen arvio oikeasta apua tarjoavasta tahosta. Kun arvio on tehty, henkilö saatetaan välittömästi tämän tahon kanssa yhteyteen ja palvelut alkavat välittömästi.
Sosiaalipalveluissa keskeistä on aito kohtaaminen. Silti myös digitaalisia palveluita ja palvelualustoja tulisi innovoida ja kehittää. Chat- tai vastaavat pikaviestipalvelut tarjoavat hyvin matalan kynnyksen avun äärelle. Niitä käyttää menestyksekkäästi jo moni kolmannen sektorin toimija ja niiden kautta apua haetaan enemmän kuin on tarjota. Siksi esim. paikallinen apukanava lapsille ja nuorille, johon voi ottaa yhteyttä mihin vuorokauden aikaan tahansa, olisi todella tärkeä valtakunnallisten palveluiden ollessa äärimmilleen ruuhkautuneita. Sama koskee perheväkivaltaa tai sen uhkaa kokeville. Pikaviestipalvelun taustalta pitää toki löytyä myös nopeasti mobilisoituva toimintajoukko, joka tilanteen niin vaatiessa myös lähtee suoraan avun tarvitsijan luo fyysisesti kohtaamaan ja varmistamaan tilanteen turvallisuus.
Inhimillinen sininen sydän
Yksi pohtimisen paikoista Kokoomukseen liittyessäni oli sen “brändi” suhteessa inhimillisyyteen. Inhimillisyydellä tarkoitan sitä, miten nähdään yhteiskunnan heikommassa asemassa olevat ja heidän tukemisensa. Koen itse vahvasti, että vaikka sydämeni onkin poliittisesti sininen, olen silti hyvin inhimillinen ja agendani huipulla ovat apua tarvitsevien ja heikoimpien asiat. Koen kokoomuksen ajavan vahvasti nimenomaan inhimillistä yhteiskuntaa, jossa on aidosti mahdollisuus palveluihin niiden tarvitsijoille. Se, että samalla uskotaan mm. työllisyyttä ja yrittäjyyttä edistäviin toimiin ei tarkoita sitä, että unohdettaisiin apua tarvitsevat ja heikot.
Matkaa on vielä paljon, jotta palvelut saadaan riittävälle tasolle. En silti usko, että avainsana on veronkorotus tai soteuudistus. Uskon, että Kokoomuksen talouslinja on se, jolla näitäkin palveluita rakennetaan ja tarjotaan kestävästi. Jos vastaus kaikkeen on aina veronkorotus sen sijaan, että oltaisin pakotettuja pohtimaan tapoja toimia, ollaan tiellä, jossa meille muodostuu tehoton ja kallis julkinen sektori, joka tuskin vastaa palvelutarjonnaltaan aidosti tarvetta. Soteuudistuksen suhteen olen edelleen ulapalla siitä, miten maakuntakohtainen hallinto parantaisi palveluiden tarjontaa ja saatavuutta. Kertokaa joku, joka tietää!
Inhimillisellä sydämellä toivoisin myös, että poliittinen loanheitto ja vaaliretoriikka, jossa keskitytään kilpailijoiden mustamaalaamiseen lopetettaisiin. Pääministerin aamupalakohu on mielestäni surullinen osoitus siitä, että väännetään asiaa Oltermannista, koska ei pystytä rakentavaan argumentaatioon mistään todellisista ongelmista, kuten esimerkiksi yllä kirjoittamistani aiheista. Olen itse päättänyt olla alistumatta kyseisenkaltaiseen sananvaihtoon. Olisi helppo ratkaisu nostaa itseään painamalla toisia alas. Mutta minun inhimillinen sydämeni sanoo, että sellainen toimintatapa ei kuulu millekään elämän osa-alueelle. Ei edes politiikkaan.