Kouluverkon kuuma peruna

Kouluverkko on yksi kuntapolitiikan kuuma peruna, joka kuuluu vahvasti valtuuston agendalle. Se herättää myös paljon tunteita, joka haastaa järkiperäiset perustelut kehitykselle, ja korostaa monipuolisen argumentaation merkitystä.

Itse koen, että puhuttaessa kouluverkosta keskitytään liiaksi siihen, MISSÄ kouluja sijaitsee. Moni vaalikonekin kysyi kouluverkosta oletuksella, että toimipaikkojen suuri määrä on hyvä ja vähentäminen paha. Toimipaikoilla, niiden sijainnilla ja koolla on toki iso merkityksensä. Mutta mielestäni vielä merkityksellisempää tulisi olla se, MITÄ kouluissa tapahtuu. Tässä kirjoituksessa keskityn pääosin siihen, missä ja millaisia alakoulujen pitäisi mielestäni olla.

Kohtuullisen kokoisia lähikouluja – kiitos!

Haluan heti kirkastaa, että suomalainen lähikouluajattelu on itselleni intuitiivisesti hyvin tärkeä. Uskon ajatukseen ja ideologiaan, jossa koulu on lasta lähellä ja lapsen itsensä saavutettavissa. Koulu on yksi osa lapsen elin- ja toimintaympäristöä, jota hän pala palalta kasvaa ottamaan haltuun.

Olen myös sitä mieltä, että synergiaetujen jahtaamisella yhä suuremmin opetusyksiköin on kulminaatiopisteensä, jonka jälkeen hyödyt kääntyvät pitkässä juoksussa itseään vastaan. Voit itse kuvitella itsesi joka päivä töihin tilaan, joka kuhisee sinulle pääosin tuntemattomaksi jääviä ihmisiä. Tilaan, joka on omaan fyysiseen kokoosi ja hahmotuskykyysi nähden niin suuri, että olet joka päivä hiukan epävarma siitä, mihin taas pitikään mennä ja mistä kulmasta kääntyä.

Siksi kannatan itse alakouluissa tasapainoa, jossa absoluuttisena totuutena ja tavoitteena ei pidetä suuria keskusyksiköitä vaan kohtuullisen kokoisia yksiköitä, jotka ovat pääsääntöisesti lasten itsenäisesti kulkien saavutettavissa. Yläkouluissa isommista yksilöistä on jo saatavissa enemmän hyötyjä, mutta niissäkään mammuttimarkkinameininki palvelee harvempaa kuin haittaa.

Suuri opetusyksikkö ei tuo lapselle itselleen lisäarvoa

Ani harva alakouluikäinen lapsi hyötyy merkittävästi suuresta opetusyksiköstä. Suuruudella ei ole oikeastaan heille yksilöinä mitään sellaista, joka tuottaisi erityistä, merkityksellistä etua, jos pohditaan koulun tarkoitusta ja tavoitetta.

Veronmaksajille ratkaisusta tulee etua, mikäli opetustoimen kiinteistöihin ja niiden ylläpitoon sekä kouluverkon hallintoon suunnatut kustannukset suurten yksiköiden myötä pienenevät. Vaikutukset opettajien, avustajien tai muun opetus- tai tukihenkilökunnan määrään ja siten kustannuksiin lienevät suhteellisen vähäiset. Toki jos seinistä tehty säästö siirtyy ainakin osin korvamerkittynä opetuksen resursseihin, on suurella yksiköllä merkityksensä.  

Jos yksikön suuri koko takaa esim. kielivalintojen monipuolisuuden, modernin ja monipuolisen opetusvälineistön tai tukipalveluiden – esim. terveydenhoitajan, koulupsykologin tai kuraattorin – jatkuvan paikallaolon, on koolla hienoista etua. Palveluiden fyysinen saavutettavuus ei kuitenkaan takaa sitä, että ne ovat saatavilla yhtään sen enempää kuin yksiköissä, joissa tukipalvelut hoidetaan vuoroperiaatteella.

Suuren yksikön haittapuolia on helpompi listata. Melu ja häly, suuret ihmisjoukot, monimutkaiset tilat joita on vaikea hahmottaa. Toki yksikön rakenteella ja toimintamalleilla voi myös vaikuttaa yksikön suuruuden kokemukseen onnistuneestikin. Luokkatiloja voi sijoitella lohkoittain, jolloin syntyy tunnelma pienemmästä yksiköstä. Koko koulun ei tarvitse ulkoilla samaan aikaan, vaan tunteja ja välitunteja voi porrastaa, jotta ralli piha-alueella on hallitumpi. Mahdollisuuksia on!

Myös pieni yksikkö voi kärsiä kaikista edellä mainitsemistani haitoista ja haasteista. Ja käänteisesti myös suuri yksikkö voi hyvin organisoituna, rakennettuna ja toiminnanohjattuna toimia hyvin ja lapsia sekä henkilökuntaa palvelevasti. Riskit erilaisille haitoille ovat kuitenkin suuressa yksikössä korkeampia kuin pienemmässä. Kun vielä peilataan sitä vasten, että lasten ja nuorten erilaiset neuropsykologiset haasteet ovat lisääntyneet, ei suuri yksikkö ole niihin ainakaan helpotusta tuova lääke. Päinvastoin, nepsy-haasteissa pätee sääntö, että mitä hillitympi ja hallitumpi ympäristö, sen helpottavampi se on lapselle. Lapsen pitäisi tulla kuitenkin kouluun oppimaan, ei selviytymään.

Seinät eivät opeta lukemaan

Seinät eivät tuota, eivätkä opeta. Siksi koulujen toimipisteiden verkosto tulisi suunnitella strategisesti ja pitkäjänteisesti niin hyvin kuin mahdollista. Haasteensa tuo ikäluokkien muuttuvat koot ja laskeva oppivelvollisuusikäisten lasten määrä.

Hyvinkään melko tuoreen väestösuunnitteen mukaan alakouluikäisten lasten määrä tulee seuraavan 10 vuoden aikana laskemaan 30%. Se on valtavan paljon ja tarkoittaa myös sitä, että osa nykyisistä koulurakennuksista tulee humisemaan vajaakäyttöä kehityksen seurauksena. Se vaatii ratkaisuja, sillä vajaakäyttöinen tila on veronmaksajille kallis pieti.

Lasten sijoittuminen eri asuinalueille vaihtelee myös yllättävän paljon. Tilastoja ja tietoa on saatavissa, ja sitä pitäisikin päätöksenteossa systemaattisesti käyttää, jotta koulupaikkatarpeita pystytään ennakoimaan kauaskantoisesti ja ratkaisuja tekemään hallitusti nopeiden räpiköintien sijaan. Vaikka ennusteet ovat aina vain ennusteita, pystytään erilaisia parametrejä yhdistelemällä saamaan aikaan monipuolisia näkemyksiä siitä, miten lasten määrän kehityksen eri kaupunginosissa voi olettaa etenevän.

Siirrettävät koulutilat ovat onneksi yksi ratkaisu tilanteissa, joissa tarve koulupaikoille on ennakoidusti määräaikainen. Parakkikoulu voi parhaimmillaan olla vanhaa koulurakennusta huomattavasti parempi oppimisympäristö, joten pelko siirrettävien tilojen heikkoudesta voitaisiin mielestäni unohtaa kouluverkkokeskustelussa ja pitää sitä aina yhtenä varteenotettavana ratkaisuvaihtoehtona.

Kyläkoulu on kylän elinvoimatekijä

Kyläkoulujen lakkauttamisen vaikutuksista kylän elinvoimaan on varmasti monesta Suomen niemestä ja notkosta paljon kokemuksia. En tiedä vastausta, mutta uskallan veikata, ettei kouluton kylä kaukana keskustasta ole varsinainen lapsiperhemagneetti. Toki jos koulukyyditys taajaman kouluun järjestyy fiksusti ja turvallisesti, ei vaikutus ole niin suuri.

Kyläkouluilla on erityinen nostalgiakolo ihmisten sydämissä. Niiden perheyhteisömäisyys viehättää monia, ja joillekin peruste muuttaa kaupungista maalle on saada lapsensa kyläkoulun syliin koulutaipaleen alkuajaksi. Ymmärrän tuota ajatusta ja sen takana piilevää tuskaa mielikuvasta, jossa oma lapsi hukkuu suuren rakennuksen syövereihin satojen lasten sekaan.   

Haittojakin kyläkouluissa toki on, ja paljon riippuu kyläkoulun henkilökunnasta. Muutaman opettajan yksikössä heidän persoonansa ja toimintatapansa vaikuttavat toimintaan korostetusti. Mikäli ongelmia on, ne voivat saada myös helposti koko yksikön kattavat mittasuhteet. Muutokset pienessä yksikössä ovat hankalia, kun rinnakkaisluokka ei ole vaihtoehto. Kiusatulle pieni kyläkoulu voi olla sympaattisesta ulkokuorestaan huolimatta katastrofi.

Pidin kovasti ajatuksesta, jossa kyläkoulujen elinvoimaisuutta tuettiin käänteisesti kuljettamalla taajaman lapsia kyläkouluun. Luin ajatuksen kevään aikana Helsingin Sanomista. Jutussa keskusteltiin Nuuksion koulun säilyttämisestä vähenevän lapsimäärän alla ja Espoon kaupungin tavoitellessa yksiköitä, joista löytyisi aina vähintään neljä rinnakkaisluokaa per luokka-aste (siis esim. 4A, 4B, 4C ja 4D).

Minusta ajatus käänteisestä kyläkoulujen oppilasmäärien lisäämisestä on tuore ja pohtimisen arvoinen, mikäli Hyvinkäällä tullaan tilanteeseen, jossa kyläkoulujen oppilasmäärät jäävät alle tason, jossa opetusta on järkevää yksikössä järjestää. Keinotekoisesti ei kyläkouluja ole kannattavaa tekohengittää, mutta kylien tulevaisuuden kehitys ja kaavoitus tulee myös huomioida ennakoivasti koulupäätöksissä, jotta kylien vetovoimaa ei turmella tarkoituksettomasti.

Jätä kommentti