Mietin pitkään, uskallanko kirjoittaa ajatuksiani maahanmuutosta. Omassa lähipiirissänikin on ihmisiä, jotka ajattelevat maahanmuutosta kovin eri tavalla kuin itse ajattelen. Aihepiiri on minulle vaikea keskusteltava, koska provosoidun siitä herkästi ja koen monet näkökulmat rasistisiksi. Osin ehkä syyttä, koska myös maahanmuutto on alue, jossa saa ja pitää olla erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä. Rasismia en kuitenkaan hyväksy koskaan enkä missään muodossa.
Maahanmuutolla tehdään näkyvästi politiikkaa. Se tuntuu olevan hyvä poliittinen kärki, koska se kolahtaa moniin samoin kuin minuun: suurin tuntein. Maahanmuutolla politikoitaessa unohdetaan minusta aihepiirin moninaisuus sekä aihepiiriin liittyvien ongelmien juurisyyt ja syylliset. Kärjistetysti moni on valmis hyväksymään työperäisen maahanmuuton. Turvapaikanhaku ja pakolaisuus saavat sen sijaan osakseen runsaasti kritiikkiä. Tämä kritiikki kohdistetaan mielestäni usein kohtuuttomasti väärään tahoon eli turvapaikanhakijoihin itseensä. He ovat kuitenkin pitkälti olosuhteiden ja järjestelmien tulosta, eivät siihen osallisia.
Turvapaikanhaku ja pakolaisuus ovat seurauksia, eivät syitä
Kun puhutaan maahanmuutosta tarkoittaen turvapaikanhakijoita ja pakolaisia, on minusta syytä muistaa, että turvapaikanhaku ja pakolaisuus eivät ole syitä vaan seurauksia. Ne ovat seurausta valtioiden epävakaudesta, sodista, ihmisoikeuksien polkemisesta, katastrofeista ja väestön epätasapainoisesta kasvusta alueilla, joiden kantokyky ei riitä. Tämä kaikki johtaa ihmisten pelkoon ja hätään, mitkä taas johtavat pakenemiseen omasta kodista ja kotimaasta.
Olen vahvasti sitä mieltä, että koko globaali pakolaiskriisi hoidetaan huonosti. Toisaalta jos haaste olisi helpompi, se olisi jo paremmin ratkaistu. En voi silti olla miettimättä, onko tässä nyt kaikki, mihin pystymme? Onko tämä todella globaalilla tasolla parhaamme? Silmänkantamattomiin ulottuvat pakolaisleirit, kuukausia kestävät turvapaikkaprosessit ja korruptoituneet epäviralliset muuttoreitit, joita pitkin vahvimmat lähetetään etsimään turvapaikkaa Pohjolan perukalta. Järjestelmän tuloksena vain ani harva pääsee turvaan, ja turvaa saavat he, jotka eivät kuuluisi maalaisjärjellä ajateltuna prioriteettilistan kärkeen.
On surullista, miten kädettömiä olemme valtioiden sisäisten ja valtioiden välisten kriisien väliintulijoina, sovittelijoina ja ennen kaikkea kriisien ennaltaehkäisijöinä. YK ja muut instanssit tyytyvät lausumaan eriäviä mielipiteitään, aivan kuin niitä kukaan kuuntelisi ja kunnioittaisi. Lopputuloksia katselemme turtana iltauutisista. Aika montaa meistä kuvat sekasortoisista kaupungeista tai suttuisista lapsista eivät enää hetkauta. Ne tulevat iholle ja todeksi vasta, kun joku selviytyy kuvatuista olosuhteista kotikaupunkiimme.
Apu lähelle ja etuajassa
Teoriassa ainoa kestävä ratkaisu olisi se, että ihmisiä autettaisiin kotimaihinsa mahdollisimman ennaltaehkäisevästi, jotta kotoa ei tarvitsisi lähteä. Se edellyttäisi riittävästi ruokaa, puhdasta vettä, koulutusta, elinkeinoja sekä viisasta vallankäyttöä ja sydämen sivistystä. Ihannemaailmassa pakolaisuus olisi seurausta vain äärimmäisistä luonnonkatastrofeista. Niidenkin kohdalla se olisi mahdollisesti vain tilapäistä, kunnes jälleenrakennus tai olosuhteet mahdollistavat palaamisen kotikonnuille.
Ajatus on valitettavan utopistinen. Niin kauan kuin on ihmisiä, on myös sortoa, vallanhimoa, vainoa, sotaa ja kykenemättömyyttä ymmärtää jokaisen yhtäläistä ihmisarvoa. Pakolaisuutta tulee aina olemaan. Minusta on sivistyneiden valtioiden tehtävä olla mukana auttamassa heitä, jotka apua tarvitsevat.
En voi olla miettimättä, mitä me sivistyneet hyvinvointivaltiot voisimme tehdä toisin, jotta auttaisimme paremmin kehitysmaita sekä kriisivaltioita kehittymään ja ratkaisemaan sekä ennaltaehkäisemään kriisejä, jotta pakolaisuuden syntysyyt vähenisivät. Pakolaisuteen johtaviin syihin vaikuttaminen on mielestäni ainoa kestävä ratkaisu ongelmaan. Ihmisten uudelleensijoittaminen kauas kotoaan on viimeinen, kallein ja raskain vaihtoehto. Ja siihenkin olemme onnistuneet luomaan järjestelmän, joka on kovin heikko ja huonolaatuinen.
Arvostan paljon erilaisten kolmannen sektorin järjestöjen työtä. Näen niissä kuitenkin myös valtavasti tehottomuutta, turhia välikäsiä ja korruptiota. En ole asiaan niin perehtynyt, että osaisin ehdottaa ratkaisuja ongelmiin. Toivoisin Suomen valtiolta, että kehitysyhteistyöhön ja kriisiapuun ohjattujen verovarojen käytön osalta oltaisiin hyvin kriittisiä ja tarkkoja, ja pyrittäisiin varmistamaan, että apu ohjautuu kohteisiin mahdollisimman tehokkaasti.
Väärä puu haukkujen kohteena
Se, mikä maahanmuuttokeskustelussa minua surettaa eniten on vihan ja kritiikin kohdistaminen turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin itseensä. He ovat osattomia siihen, että järjestelmä on mikä on. Meistä varmasti aika moni pohtii sitä, miksi tulijat ovat suurilta osin nuoria miehiä. Missä ovat lapset, ne kaikista heikoimmat? Kysymys pitäisi esittää tahoille, jotka vastaavat pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden mahdollisuuksista matkata Suomeen. Miten pakolaisleiriltä tai kriisialueelta pääsee Suomeen turvaan, jos on heikko, kielitaidoton ja rahaton leskiäiti lapsikatraan kanssa? Ei ainakaan sitä kautta, jota monet turvapaikanhakijat rajoillemme tulevat: epämääräisiä reittejä ja kuljetuksia käyttäen halki Euroopan, osin henkensä uhalla ja koko omaisuudellaan matkansa maksaen. Tekevätkö he väärin tullessaan?
Uskon, että jokaisessa joukossa on myös mätiä omenia. Myös turvapaikanhakijoissa on varmasti heitä, jotka tulevat tänne kevyin tai väärin perustein ja käyttävät järjestelmää hyväksi. Se ei ole tietenkään hyväksyttävää. Tuki- ja auttamisjärjestelmien väärinkäyttäjiä on myös kantasuomalaisissa mielin määrin. Heitäkään emme lynkkaa, vaikka hekin häikäilemättömästi hyväksikäyttävät järjestelmää ja rahoja, jotka me muut valtion kassaan veroina maksaa. Emme edes erityisen ponnekkaasti vaadi muutoksia tukiviidakkoon tai seivästä tukien väärinkäyttäjiä poliittisten seipäiden nokkaan. Mutta maahanmuuttosta riittää kyllä meteliä.
Olen täysin sitä mieltä, että hädänalaisia pitää auttaa. Tehtävämme on tukea heitä, joilla on elämässään vaikeaa, ja pyrkiä mahdollistamaan heidän pääsynsä jaloilleen ja itsenäiseen, omaehtoisesti kantavaan elämään. En ymmärrä enkä hyväksy asennetta, jossa omaa tilannetta ei hädän helpottaessa pyritä parantamaan ja tasapainottamaan, jotta tuen tarve on mahdollisimman vähäinen ja omillaan pystyy tulemaan toimeen. En ymmärrä sitä kantasuomalaisilta enkä maahanmuuttajilta.
Työ tekijäänsä palkitsee
Työperäinen maahanmuutto on aivan eri asia kuin pakolaisuus. Lähtökohdat maasta- ja maahanmuutolle ovat erilaiset. Taustalla saattaa toki olla puutetta, mutta työskentelemään lähteminen tapahtuu kuitenkin pääosin hyvin erilaisesta asetelmasta. Siksi karsastan ajatusmallia, että työperäisesti ollaan tervetulleita, mutta hädän alla ei. Puhutaan kahdesta eri asiasta, joita ei voi mielestäni verrata keskenään.
Olen huolissani siitä, että pakolaisaseman Suomessa saavat eivät saa töitä eivätkä kotoudu. On ihan selvää, että syrjäytyminen johtaa helposti ongelmiin. Se ei poikkea mitenkään siitä, mitkä ovat syrjäytymisen seurauksia kantasuomalaisten kohdalla. Kotoutumista pitäisi pyrkiä aktiivisemmin tukemaan ja työllisyyttä tai kouluttautumista edistämään. Myös tutkintojen hyväksymiselle tai muuntamiselle tulisi olla selkeämmät ja nopeammat reitit. Kotimaassaan lääkärinä työskennellyt on varmasti henkisesti haastavassa tilanteessa, jos uusi kotimaa osoittaakin hänen kelpaavan potilastyön sijaan kerrossiivoojaksi tai bussin rattiin.
Usein unohdetaan myös se, että turvapaikkaa hakevat ihmiset ovat kotimaissaan vainottuja. Kun turvapaikanhakijalle myönnetään pakolaisasema, hänen on todettu olevan kotimaassaan vaarassa. Turvapaikanhakijat ovat saattaneet kotimaassaan kokea nälkää, puutetta, kidutusta, väkivaltaa tai sen uhkaa. Ne ovat kokemuksia, jotka eivät häviä ja korvaudu pohjattomalla kiitollisuudella, kun turvapaikka myönnetään. Sellaisen olettaminen on epäinhimillistä. Pakolaisten kohdalla monesti tuntuu, että oletamme heidän elämän yhtäkkiä olevan yhtä nöyrää kiitollisuutta, jonka voimalla jaksaa opetella vaikean kielemme, ymmärtää kulttuuriamme ja työskennellä ilosta laulaen missä tahansa ammatissa. Unohdamme monesti, että turvapaikkaa hakevien elämä on ollut täynnä turvattomuutta. Se jättää ihmisiin jäljen. Myös sitä jälkeä meidän tulisi ymmärtää ja sen käsittelyä tukea, jotta edellytykset hyvälle elämälle ovat olemassa.
Paljon olisi tällä saralla parannettavaa, lähtien siitä, miten turvapaikanhakijaksi Suomeen pääsee, ja miten elämä siitä eteenpäin jatkuu. Mielestäni väärä ratkaisu olisi se, että emme ottaisi vastaan heitä, jotka apua tarvitsevat. On pystyttävä parempaan kehittämällä toimia, järjestelmää, kansainvälistä yhteistyötä ja ennen kaikkea ennaltaehkäisevää kehitysyhteistyötä, jolla voidaan vähentää pakolaisuuteen ajavia tilanteita.