Lapsia syntyy tähän maahan liian vähän. Politiikassa on huudeltu jopa synnytystalkoiden perään. Samalla kun kaivataan lisää lapsia, on lapsilla ja perheillä enenevässä määrin paha olla. Suomalaiset vanhemmat ovat tutkimusten mukaan uupuneita, nuoret tyytymättömiä ja uutisten valossa lastensuojelu on ylittänyt kantokykynsä rajat jo ajat sitten. Perhe-elämä- ja vanhemmuuspuhe onkin monesti hyvin negatiivisesti värittynyttä. Näppärimmät kiistelevät siitä, kumpi on itsekkäämpää: lasten saaminen vai niiden tahdonalainen saamatta jättäminen.
Perheellisyyden vyyhti on niin moniulotteinen, ettei oma ymmärrykseni asioista riitä sitä nielemään kokonaisena kakkuna. Yritän kuitenkin ajatella asioita pala kerrallaan. Aloitan ajankohtaisuuden nimissä perheellisyyden alkulähteiden ääreltä perhevapaista.
Meidän perheen kokemus
Perheeseemme syntyi tytär loppuvuodesta 2018. Olin itse kiitollisessa asemassa, jossa pystyin viettämään kotona yhteensä 14 kuukautta: äitiys- ja vanhempainvapaalla, vuosilomalla ja sen jälkeen vielä hetken kodinhoidon tuella. Vuoden 2020 alusta puolisoni otti kotivuoron ja vietti yhteensä 3 kuukautta vanhempainvapaalla ja vuosilomalla.
Kun mieheni ansiosidonnaiset vanhempainvapaat ja hillotut lomat oli käytetty, oli valintamme laittaa lapsi päiväkotiin. Vaakakupissa painoi moni asia, eikä vähiten se, että lapsen hoitaminen kotona kodinhoidon tuella (342,95 e/kk) olisi ollut taloudellisesti valtava satsaus. Vaikka vyötä on mahdollista kiristää kuluja karsimalla tai elämää voi rahoittaa säästöillä jos sellaisia on ehtinyt kerryttää, on lapsen hoitaminen kotona iso taloudellinen valinta etenkin, jos työelämässä on ehtinyt vakiintuneeseen asemaan. Päätöksentekoa tuki myös tieto varhaiskasvatuspalveluiden monipuolisuudesta ja laadusta.
Suunnitelmamme muuttuivat lopulta koronan myötä, ja hoidimme tytärtämme kotona elokuuhun 2020 asti. Tämän mahdollistivat työpaikkojemme joustot, joista olemme hyvin kiitollisia. Itse siirryin muutaman päivän varoitusajalla Uudenmaan sulkeutuessa osa-aikaiseen työskentelyyn ja mieheni puolestaan hyödynsi työajan liukumia. Velvollisuuksista äärimmilleen venytetty valveillaoloaika vei mehut, mutta opettavainen ja eriskummallinen oli kevät 2020 varmasti kaikille. Pakotettuna syntyneen kokeilun jälkeen olemme olleet äärimmäisen kiitollisia kotona lapsen kanssa vietetystä lisäajasta, mutta myös laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, jonka myötä olemme saaneet tehdä työt töinä. Myös sillä on ollut perheemme hyvinvoinnille merkittävää arvoa.
Tyytymätön “vanhempainlomailun” kansainvälinen kärki
Ollessani kotona lapsen kanssa tätini Yhdysvalloista huokaili haikeana, kuinka hienosti asiat meillä Suomessa ovat, kun lasta on mahdollista hoitaa kotona näin pitkään yhteiskunnan tukemana. Belgialaiset kollegani ihmettelivät jo etukäteen äitiyslomani pituutta. He riensivät töihin lastensa ollessa neljän kuukauden ikäisiä. Monissa maissa äitiysvapaalla ei saa pennin pyörylää mistään, tai korvattu vapaa kestää muutaman kuukauden. Systeemi Suomessa on siis melko ainutlaatuinen, voisi jopa sanoa lapsi- ja perhemyönteinen.
Miksi siis valitamme ja olemme niin epäkiitollisia perheellistyjiä? Itse ajattelen, että syyt eivät ole perhevapaissa. Syyt löytyvät työelämästä, sen tavoista, tottumuksista, lisääntyneestä epävarmuudesta ja joustoista (tai pikemminkin joustamattomuudessa). Lisäksi syyt istuvat mielestäni luterilaisessa kärsimyksen kautta voittoon kulkevassa kulttuurissamme, jossa “itse lapsensa tehnyt myös niistä huolehtikoon”. Tukea vanhemmuuteen, perheen hoitamiseen ja omaan jaksamiseen on saatavilla monin paikoin vaihtelevasti tai liian vaikean kautta. Omaa osaansa näyttelevät myös varhaiskasvatuspalveluiden sekä pienten koululaisten iltapäivähoidon saatavuus. Yksilön valintoja korostava elämäntapa ja avoin mahdollisuuksien maailma houkuttelevat nekin elämään täyttä elämää ilman lapsia. Ja sekin on muuten enemmän kuin OK!
Perheellistymistä tukevien tekojen prioriteettilistalta oikein tai ei, hallitus teki 16.2.2021 esityksen perhevapaauudistuksesta. Hyvä tiivistelmä uudistuksen keskeisistä kohdista löytyy mielestäni tästä esityksestä.
Uudistuksesta löytyy mielestäni paljon hyvää. Kokonaisuudessaan vanhempainpäivärahajakso pitenee entisestään, mikäli molemmat vanhemmat käyttävät kiintiönsä täysimääräisesti. Mahdollisuus vapaiden monipuoliseen jaksotukseen tai vapaan käyttämiseen jopa yksittäisinä päivinä on tärkeä jousto heille, joille työnteko esim. osa-aikaisesti tai keikkaluontoisesti on mahdollista. Positiivista on myös erilaisten perheiden ja perhetilanteiden asettaminen samalle viivalle.
Toiselle vanhemmalle korvamerkitty päivärahakiintiö kasvaa 54 päivästä 160 päivään. Näistä 160 päivästä 0-63 päivää voi luovuttaa toiselle vanhemmalle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tyyppiesimerkissä äidin vapaa ei nykyisestään lyhene, vaan säilyy 263 päivärahapäivässä silloin, kun isä luovuttaa omasta kiintiöstään maksimimäärän 63 päivää äidille.
Kasvua vanhempainvapaisiin tulee siis vain, jos toinen vanhempi päättää jäädä pidemmäksi aikaa vapaata hyödyntämään. Muutos haastaakin perheet entistä kovemmin pohtimaan sitä, jäisikö toinen vanhempi vuorostaan kotiin hoitamaan lasta, jotta lapsen varhaiskasvatustaipaleen alkua tai kodinhoidon tuen varaan jättäytymistä voitaisiin siirtää tulevaisuuteen.
Kelan tutkimuksen mukaan isät käyttävät nykyisellään voimassa olevaa isyysvapaan kiintiötä vajavaisesti. Vuonna 2016 syntyneiden lasten kohdalla vain noin joka neljäs isä käytti koko 54 päivän isyysvapaakiintiönsä. Tätä tietoa vasten on mielenkiintoista, että toiselle vanhemmalle merkittyä kiintiötä on entisestään kasvatettu. Jos käyttö nykyiselläänkin on hyvin vajavaista, miksi perheet – ja etenkin isät – valitsisivat vapaiden entisestään pidentyessä toisin, ja jäisivät entistä pidemmäksi ajaksi kotiin? Onko taloudellinen kannustin siihen riittävä? Miksi vapaita ei pidetä nykyiselläänkään kuin murto-osa mahdollisesta maksimista? Syitä voin vain arvailla lähtien tukimallien monimutkaisuudesta, miesten työelämässä ja yhteiskunnassa kohtaamista asenteista, perheiden sisäisestä työnjaosta ja rooleista, perheiden ansaintatasapainosta, työllisyystilanteesta, perheiden moninaisuudesta sekä henkilökohtaisista mieltymyksistä. Kuinka hyvin entistä muhevampi porkkana toimii, jää nähtäväksi, mikäli uudistus menee läpi.
Pidän sekä nykyistä että uutta esitettyä mallia molempia hyvin armollisina kädenojennuksina perheellistymiselle. Vaikka perheen perustaminen on myös taloudellisen pohdinnan paikka, olen sitä mieltä, että 14 kk mahdollisuus hoitaa lasta kotona on hyvin positiivinen asia. Uudistuksen arvioidut 80 miljoonan euron kustannukset hieman kavahduttavat. Onko sijoitus perheisiin näin varmasti paras mahdollinen? Myös se, että uudistuksen työllisyysvaikutukset arvioidaan vähäisiksi, huolettaa. Positiiviset vaikutukset naisten työllisyyteen mallilla on vasta, jos miehet alkavat käyttää omaa kiintiötään täysimääräisesti. Ja edellyttäen, että naisella on työtä, mihin mennä.
Monissa maissa työelämä joustaa huomattavasti enemmän kuin meillä. Osa-aikatyö on pienten lasten äideillä, tai parhaassa tapauksessa molemmilla vanhemmilla, tavallista ja suotavaa. Siihen on olemassa mallit, kulttuuri ja toimintatavat. Meillä töitä tahkotaan monesti tukka putkella heti, kun työelämään päästään palaamaan. Toivoisinkin, että perhevapaauudistuksesta harpattaisiin suorinta tietä uudistamaan työelämää, sitä koskevaa lainsäädäntöä ja asenneilmapiiriä, ja alettaisiin aidosti pohtia toimia, joilla työelämän joustoja voitaisiin lisätä ja niihin kannustaa. Haluaisin nähdä, että osa-aikatyön tekeminen tulisi normaaliksi osaksi erilaisten elämänvaiheiden työelämäarkea. Uskon, että sillä olisi suurempaa merkitystä päätökselle haluta perhe lapsineen kuin sillä, saako ansiosidonnaista vanhempainrahaa entisestään lisää.